Mitä aiot tehdä, kun yhteiskunta romahtaa? Mikä on selviytymissuunnitelmasi? Kerrostaloissa asumista tuskin voi jatkaa, sillä sähkön katkettua niistä tulee nopeasti asuinkelvottomia.

Aiheesta keskustelu on normaalia suomalaista kahvipöytäkulttuuria: Pärjäisikö kesämökillä talven yli ja voisiko siellä elää ilman sähköä?

On lähdettävä metsään. Tai kaikkein mieluiten mökille. Kaivosta saa vettä ja ryytimaata voi kasvattaa henkensä pitimiksi. Moni on myös varastoinut elintarvikkeita katastrofin varalle, kuten esimerkiksi sata purkkia hernekeittoa vaatehuoneeseen tai kolme tonnia sokeria saunaan.

Luulen, että juuri Suomi on yhteiskunnan luhistumisen suhteen otollisimpia maita asua. Täällä on harva asumistiheys ja hyvät edellytykset pienviljelyyn. Suuri osa rakennuksista lämpiää puulla. Luonnosta ei olla vielä niin erkaannuttu, etteikö peltohommia opittaisi lyhyessä ajassa. Eläkeläisinä on miljoona ihmistä, jotka ovat nuoruudessaan käsipelillä viljelleet maata ja hoitaneet elikoita.

Niin pitkään kuin on ollut ihmisiä, on odotettu maailmanloppua. Tällä vuosituhannella maailmanlopun ennuste on muuttunut. Lopun merkkejä etsitään henkimaailman sijaan ilmastosta. Jo kokonaisen sukupolven verran olemme tienneet, että holoseenikausi on päättymässä, mikä tarkoittaa väistämätöntä tuhoa biosfäärille. Elämme keskellä sukupuuttoaaltoa hyvin rauhallisen maailmanhistoriallisen ajanjakson loppunäytöksessä.

Aiempaa useampi nuori näkee tulevaisuuden pikimustana. Sen seurauksena koulutustaso ja syntyvyys ovat laskeneet. On hankalaa motivoida itseään ylläpitämään taloa, jonka nurkka on liekeissä. Tulevaisuuden epätoivoa lisää sen hahmottomuus: kukaan ei tiedä, kuinka nopeasti maailmanloppu etenee ja mitä se käytännössä tarkoittaa.

Kun tutkii menneitä maailmanloppuja, näyttää kuitenkin melko selvältä, että edessä ei ole ihmiskunnan loppu.

Ihmiskunta on nähnyt lukemattomia maailmanloppuja historian aikana. Viimeisen kahdensadan vuoden aikana niin moni kansa ja valtio on tuhoutunut, että ydinsodan aiheuttamaa maailmanloppua alettiin opettaa koulussa. Tulevaisuutemme oli satunnaisten valtionjohtajien oikkujen varassa.

Nykyinen maailmanloppu on erilainen. Se on ketjureaktio, jota ei saada pysäytettyä, vaikka yrittäisimmekin estää sen. Nuorisoikäluokkien harteilla tämä uhkakuva painaa täysipainoisena selkää kumaraan. Koska digitaalinen aika on kutistanut planeettamme jokaisen ihmisen taskuun mahtuvaksi, edessä näkyvä katastrofi on kaikille yhteinen.

Kesämökkien muuntaminen pientiloiksi siirtäisi meidät sadan vuoden verran ajassa taaksepäin. Pienviljely voisi elättää jonkinlaista väestöä tässä maassa sen jälkeen, jos kaupungit muuttuvat elinkelvottomiksi. Aiheesta keskustelu on normaalia suomalaista kahvipöytäkulttuuria: Pärjäisikö kesämökillä talven yli ja voisiko siellä elää ilman sähköä? Kuinka paljon metsästä voisi kerätä sieniä ja marjoja? Riittäisivätkö kalastustaidot elättämään vuoden ympäri? Omavaraisuus vähentää riippuvuutta yhteiskunnasta ja sitä myöten neuvottomuutta. Ilmiö on niin tunnistettava, että Gösta Sundqvist levytti aiheesta vinon pinon Suomen tunnetuimpia lauluja.

Ihmiskunta ei ole aiemmin katsonut koko planeetan kokoista katastrofia silmiin samalla tavalla kuin nyt. Kyse ei ole lopun aikojen profetioista, vaan terävimmästä tieteellisestä tutkimuksesta. Juuri kukaan ei enää usko, että ilmaston lämpeneminen lakkaa puoleentoista asteeseen.

Ennuste on heikko: Jäätiköiden sulaminen nostaa merenpintaa ja tekee rannikkokaupungeista asuinkelvottomia. Samalla aavikoituminen nielee elinkelpoisia maa-alueita. Eläinlajien joukkosukupuutto kiihtyy, ja villin luonnon maailmanhistoria on käytännössä päättymässä. Seuraavan sadan vuoden aikana miljardit ihmiset joutunevat jättämään asuinsijansa, eikä koko planeetalla ole paikkaa, johon he mahtuisivat. Ennen pitkää luonnonvarat loppuvat.

Useimmilla tapaamillani nuorilla ajatus loppuu tähän. Epätoivo kasvattaa rinnallaan nihilismiä, joka saa kyseenalaistamaan kaiken merkityksen. Kun tutkii menneitä maailmanloppuja, näyttää kuitenkin melko selvältä, että edessä ei ole ihmiskunnan loppu.

Tarvitaan kykyä sietää alati lisääntyvää epävarmuutta. Moni onkin ehdottanut tulevaisuuskasvatusta kouluun. Hernekeittopurkkien varastoiminen ei ole riittävä ratkaisu.

Ehkä juuri suomalainen ajattelutapa voisi toimia avaimena ongelmaan. Meihin on kansallisesti sisäänrakennettu itsellisyyden ajatus: Pari aaria maata ja kompostoiva huussi ovat maailmankatsomuksemme perusta. Jos sivistyksestä joudutaankin luopumaan, jalon villin ihanne säilyy.

Aleksis Salusjärvi

Kirjoittaja opettaa nuorille lukutaitoa eloonjäämistaitona ja suunnittelee selviytyvänsä maailmanlopusta kalastamalla Vaasan merialueilla.

Kolumnista voi keskustella 7.12. klo 23.00 saakka