- En ajattele, että olisin tehnyt jotain erityistä, mutta tietysti jokainen lotta on tärkeä. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Helkky Visuri liittyi lottiin heti, kun täytti 17 vuotta. Se oli hänelle päivänselvä asia.

"Meillä oli oikein mukava luokka. Se ystäväpiiri säilyi pitkään, vielä kahdeksan­kymppiset yhdessä vietettiin. Vaan nythän meitä ei taida olla enää jäljellä kuin minä.

Hilda-äitini oli lotta jo 1920-luvulla, kun järjestö perustettiin. Muistan Punkalaitumella otetun kuvan, jossa hän seisoo lottien ryhmäkuvassa ja takarivissä on suojelus­kuntalaisia. Punkalaitumelta perheemme muutti Pieksämäelle vuonna 1930 isäni Kalle Armas Tulosen työtehtävien mukana. Hän oli metsätyönjohtaja, ja me olimme asuneet eri paikkakunnilla hänen työmaittensa ehdoilla.

Kun talvisota syttyi marraskuun lopussa 1939, olin jo 17-vuotias lukiota käyvä viesti­lotta. Meillä oli kirkkohistorian tunti juuri alkanut, kun kuulimme sodan syttyneen.

"Virallista" lottavalokuvaa ei ollut tapana ottaa. Helkky Visurilla on ryhmäkuva Pieksämäen Ilmavalvonta-aluekeskus 153:n henkilökunnasta. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Koko sodan ajan olin koulussa ja samaan aikaan lottatehtävissä. Isäni sai kirjoittaa lappuja, jossa pyysi minulle vapautusta joko koulutyöstä lottakomennuksen takia tai päinvastoin.

Emme asuneet kovin lähellä rintamaa, rajalle oli matkaa linnuntietä toistasataa kilometriä. Mutta Pieksämäki oli tärkeä rautateiden risteysasema. Joka suuntaan kulki tarvikkeita, sotilaita, ammuksia, haavoittuneita ja evakkoja. Oli varmasti vihollisen tiedossa, että tämä oli merkittävä asema sodankäynnin kannalta.

Talvisodan pommitukset oli alkoivat loppiaisena ja kiihtyivät helmikuussa, jolloin oli 14 ilmahälytystä. Vielä karkauspäivänä oli suuri ilmahyökkäys, jolloin tuhoutui paljon rakennuksia. Mutta kertaakaan ne eivät pysäyttäneet aseman junaliikennettä kokonaan.

Me asumme kirkonkylän puolella, jota pommitettiin vähemmän. Emme aina kuulleet hälytyksiä ennen kuin alkoi räjähdellä, vaikka kaikkien veturien pillit huusivat varoitukseksi.

Meillä oli ilmatorjuntaakin, mutta laaja ratapiha kärsi paljon tuhoja. Pieksämäen komeaan Asemaravintolaankin osui pommi ja se paloi kokonaan.

- Lotta-ajat ovat minulle täynnä hyviä muistoja, yhteishenkeä ja ystävyyttä. En olisi osannut kaivata enempää. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Viestilotan tehtäväni olivat yksinkertaisia. En ajattele, että olisin tehnyt jotain erityistä, mutta tietysti jokainen lotta on tärkeä. Muutamia sukulaisiani palveli rintamalottina, ja se oli ihan eri asia.

Aloitin Pieksämäellä Ilmavalvonta-aluekeskuksessa, Ivak 153:ssa. Se sijaitsi vanhassa väestönsuojelukeskuksessa. Meitä oli siellä monta lottaa eri tehtävissä. Minä olin viestilotta ja hoidin puhelinliikennettä.

Teimme Ivakissa työtä kolmessa vuorossa, siellä oltiin myös yöllä. Kun ei ollut kiirettä, luettiin romaaneja, keskusteltiin, lausuttiin runoja ja laulettiin.

Kyllähän minua siellä kosittiinkin. Hän oli pienestä talosta ihan lähistöltä. Kerran, kun olimme samassa yövuorossa, kysyin mistä talosta hän on kotoisin ja onko hänellä lehmiä. Sanoin, että hänen pitäisi saada joku sinne hoitamaan taloa, lehmiä ja isäntää. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi hiljaa: "Tulkee työ".

Minä hämmästyin ja kiitin, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Hän oli saanut hiukan väärän käsityksen, mutta noin me nuoret siellä herkistyttiin ja usein uskouduttiin toisillemme.

Lottien piti olla läsnä oman kirkon sankarihautajaisissa. Silloin esiinnyttiin siistissä lottapuvussa, hatussa ja valkoisissa käsineissä. Mielenkiintoisia valokuvia ja eläväisiä tarinoita riittäisi vaikka koko päiväksi.

Yksi hautajaispäivä oli minulle erityisen surullinen ja tunteisiin käyvä. En unohda sitä koskaan, sillä silloin siunattiin veljeni ja isäni.

Mielenkiintoisia valokuvia ja eläväisiä tarinoita riittäisi vaikka koko päiväksi. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Minulla oli kolme veljeä, joista yksi oli kuollut jo nuorena ennen sotaa. Kaksi veljeäni oli rintamalla, heistä Jouko kaatui jatkosodan ensimmäisenä syksynä Korpiselässä Karjalassa.

Raskas suruviesti saapui kotiin loppusyksyllä. Joukolle oli annettu ensisiunaus, mutta arkku oli jäänyt vielä odottamaan kotipitäjän multiin pääsyä.

Talvi oli jo tullut talvi, ja isä oli ehtinyt käydä monta kertaa asemalla katsomassa, olisiko sinne tullut jo Joukon arkku. Ja kerran se sitten siellä oli.

Pian tämän jälkeen isä löytyi lumipenkalta. Hän oli mennyt työmaalle ja saanut sydänkohtauksen, kun oli tullut tunnistamasta poikansa.

Meille nuorille lotille tuli monenlaisia tehtäviä sodan aikana, niin kuin pitikin. Mehän osasimme vaikka mitä, ja jos ei osattu, niin opeteltiin.

Kerran meidät lähetettiin Varkauteen ottamaan vastaan evakkoja. Se taisi olla vuonna 1944, kun sieltä siirrettiin isoja ryhmiä eteenpäin muualle Suomeen. Evakkoja rupesi silloin tulemaan paljon ja meitä tarvittiin toimimaan muonituslottina.

Yhden kerran kävin rintama-alueella, kun Pieksämäeltä lähetettiin kolme lottaa Viipuriin urheilukilpailuihin. Se oli komennus, ja meille kirjoitettiin litterat junamatkalle.

Se jäi minun ainoaksi rintamakomennukseksi. Kun sodan jälkeen lopetin lottana, minulle sanottiin, että sen perusteella olisin saanut rintamatunnuksen. Mutta eihän tullut mieleenkään yhden tuollaisen komennuksen takia hakea rintamatunnusta.

Ryhmäkuva Ilmavalvonta-aluekeskus (Ivak) 153:n henkilökunnasta tuo mieleen paljon muistoja. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Minä lähdin asemasodan aikana Helsinkiin opiskelemaan voimistelunopettajaksi. Jumpallakin jokainen tyttö oli lotta. Se taisi olla meitä kaikkia nuoria naisia yhdistävä kokemus.

Kun rauha vihdoin tuli, täytin 22 vuotta. Pääsin työelämään saman tien. Aloitin Nokialla, jossa tapasin mieheni, joka oli myös voimistelunopettaja.

Menimme naimisiin ja pian muutimme Ouluun, josta hän oli saanut paikan. Koska olin luvannut pitää yhtä myötä- ja vastamäessä, sinne kylmään ja tuuliseen merenrantaan oli lähdettävä koti perustamaan.

Lapsia meille syntyi neljä, kolme tytärtä ja poika. Lapsenlapsia minulla on viisi ja lapsenlapsenlapsia neljä.

Lotta-ajat ovat minulle täynnä hyviä muistoja, yhteishenkeä ja ystävyyttä. En olisi osannut kaivata enempää. Enkä muista kuulleeni sodan jälkeenkään lotista yhtään negatiivista asiaa tai sanaa täällä Pieksämäellä.

- Ei sodasta jälkeenpäin enää paljon puhuttukaan. Sota-aikaa ja lottatehtäviä ei salailtu, mutta ei niitä otettu esille. Ainakin me itse oltiin nuoria ja tahdottiin elämässä eteenpäin. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

En minä joutunut piilottamaan lottapukua tai merkkejä. Me oltiin silloin ja ollaan nyt ylpeitä lotista. Mitä syytä olisi olla jotakin muuta?

Mutta ei sodasta jälkeenpäin enää paljon puhuttukaan. Sota-aikaa ja lottatehtäviä ei salailtu, mutta ei niitä otettu esille.

Ainakin me itse oltiin nuoria ja tahdottiin eteenpäin.

Takaisin Pieksämäelle muutimme mieheni kanssa eläkeiässä 1980-luvulla. Tämä Keskuskadun talomme oli silloin uusi.

Nyt asun ja viihdyn täällä yksin. Elämäni on ollut värikästä ja mukavaa, jos on kyllä ollut surujakin.

Muistan, kun lapsenlapseni kysyi mummiltaan, oliko kaikki ennen paremmin. Minä vastasin, että ei ollut. Ei läheskään kaikki.

Moni asia on nykyään paremmin, mutta minä kaipaan paljon vanhoja aikoja. Niiden rauhallisuutta, hitautta, sadunomaisuutta, aikaa ajatella ja tehdä. Nykyään elämä on mennyt liian kovaksi ja aina on kiire.

Kaipaan myös nuoruuden yksimielisyyttä ja sota-ajan yhteishenkeä. Vaikka kaikesta oli pulaa ja kuljettiin puu- ja paperikengissä, kukaan ei valittanut, että voi kamalaa."

Helka "Helkky" Visuri (o.s. Tulonen), 99, Pieksämäki

Ilmavalvontalottana Pieksämäellä talvi- ja jatkosodan

Työura voimistelunopettajana Nokialla ja Oulussa

Voit lukea lisää sota-ajan lottien tarinoita Ilta-Sanomien viikonvaihdelehdestä 4.-6.12.