Teemu Hartman, 24, turhautui tylsään, harmaaseen arkeen. Normaali elämä ei kiinnostanut.

Vähän aiemmin hänet oli täyttänyt elämän huuma ja loputon itseluottamus. Hän oli pyöräillyt Manner-Euroopan pohjoisimmasta kolkasta sen eteläisimpään kärkeen. Reissu oli täynnä hurjia kokemuksia, ja joka päivä syntyi uusia tarinoita. Päivittäinen adrenaliini ja itsensä voittaminen koukuttivat.

Seikkailujen jälkeen mikään ei tuntunut miltään. Tarinoita ei syntynyt.

Hartman heräsi aamulla, söi aamupalan, meni töihin, palasi kotiin, söi pävällisen ja meni nukkumaan. Toki väliin mahtui muutakin, mutta se ei riittänyt.

- Ajattelin, että pitäisi saada hirveän paljon ja isoja juttuja aikaan koko ajan, koska reissussa tein niin. Tuntui, että elämässä ei tapahdu koskaan mitään kiinnostavaa, kun elää vain normaalia arkea.

Häntä oli varoitettu etukäteen. Seikkailijat olivat kertoneet, että retkien jälkeen arki ei meinaa maistua.

Vähitellen Hartman opetteli hyväksymään, että elämän ei tarvitse olla ihmeellistä joka päivä. Silloin hän alkoi löytää merkityksellisyyttä pienistä asioista.

Yksi niistä on musiikki. Hän laittoi reissun jälkeiset tunteensa tuoreeseen Paikallaan-biisiinsä (Youtube).

Poliisit huusivat Ranskassa

Taskulamppujen valokeilat lähestyivät pimeässä. Niitä seurasivat ranskankieliset huudot.

Poliisi! Se oli ainoa sana, jonka Hartman ymmärsi.

Hän pystytteli telttaansa ranskalaiselle puistoalueelle pyöräreissullaan kesällä 2019.

Poliisit tulivat luokse. Heitä oli kolme, ja he huusivat ranskaksi. Hartman ei ymmärtänyt. Tilanne jännitti.

Hän alkoi pakkailla tavaroitaan ja kertoi englanniksi, että lähtee pois. Hän ajatteli, että leiriytyminen alueella oli kiellettyä.

Äkkiä yksi poliiseista tempaisi pistoolin esiin. Kaikki kolme räyhäsivät ranskaksi. Yhteistä kieltä ei ollut.

Näytä kädet, poliisit olivat vaatineet. Näin kertoi neljäs poliisi, joka osui paikalle ja puhui englantia. Alkuperäisen kolmikon epäilyt olivat heränneet, kun Hartman oli pyynnöistä huolimatta jatkanut tavaroidensa pakkailua.

Hartman sai jäädä puistoon yöksi. Se oli poliisiautojen parkkipaikka, jonka portti oli mennyt rikki ja oli siksi auki.

Englanninkielentaitoinen poliisi palasi illalla. Hän pahoitteli noloa tilannetta, vei Hartmanin suihkuun poliisiaseman pukuhuoneeseen ja tarjosi ruokaa.

Tulipalo tuhosi tavarat Espanjassa

Tuli roihahti terävästi. Se hyppäsi heinikosta telttaan muutamassa sekunnissa.

Hartman nappasi mukaan päiväkirjansa ja kaverin pyörän. Sitten oli pakko lähteä. Kaikki muu paloi. Tuli söi passit, lompakot, kännykät ja Hartmanin pyöränkin.

Hartman oli tavannut Espanjassa pohjoiskorealaisen pyörilijän. He taittoivat matkaa yhdessä päivän ajan, ostivat hyvät ruuat illaksi ja asettuivat juhlistamaan uutta ystävyyttään rinteeseen pienen kylän lähettyville.

Korealainen sytytti retkikeittimensä. Siitä sinkosi kipinä, ja hetkessä heinikko liekehti. Kaksikon sammutusyritykset eivät auttaneet.

Hartman pinkaisi kohti kylää. Hän juoksi avojaloin kivisellä tiellä ehkä puoli kilometriä. Hän ei tuntenut kipua, oli vain pakko saada apua.

Elokuvalopetus kaverin pyörällä

Paikalliset seisoivat pihalla ja katselivat, kun rinne paloi. Palokunta oli jo hälytetty.

Liekkimeri levisi vauhdilla kohti asutusta ja läheisen farmin hedelmäpuita. Hartman mietti, millaista vahinkoa tuli voisi pian tehdä.

Ne olivat Hartmanin elämän ehkä muistorikkaimmat pari minuuttia. Mitään ei voinut tehdä, oli pakko vain odottaa palokuntaa.

Palo ei ehtinyt rakennuksiin eikä farmille asti. Palokunta rajasi sen nopeasti, mutta sammutustyöt jatkuivat pitkälle yöhön.

- Nyt voin jo huokaista helpotuksesta, että ei käynyt sen pahemmin, Hartman sanoo.

Ystävällisen kiinteistönvälittäjän ja Malagan konsulaatin avustuksella Hartman oli muutaman päivän päästä jälleen pyörän selässä.

Hän polki palosta pelastamallaan pyörällä Espanjan ja samalla koko Manner-Euroopan eteläisimpään kärkeen Tarifaan.

- Se oli hieno ja onnellinen elokuvalopetus reissulle, Hartman naurahtaa.

Kaikki tuntui helpolta

Hurjien reissukokemusten jälkeen Hartman ei halunnut tehdä mitään erityistä. Hän halusi vain elää normaalia elämää.

Silti tuntui, että pitäisi tehdä jotain suurta. Muut odottavat sitä tempauksen jälkeen, hän ajatteli.

Hän oli viettänyt tien päällä neljä ja puoli kuukautta ja polkenut arviolta 8 000 kilometriä. Matka oli sujunut helposti. Se oli vaatinut hetkellistä väsymyksen ja hajotuksen sietämistä, mutta eteen ei ollut tullut ylitsepääsemättömiä haasteita.

- Reissun jälkeen kaikki elämässä tuntui tosi helpolta, ja aloin silloin ylianalysoida kaikkea, Hartman kuvaa.

Sitten Hartman havahtui. Se tapahtui reilu vuosi sitten. Hän oli pyöritellyt asiaa mielessään jo pyörän satulassa Euroopan-reissullaan, mutta nyt ajatus iskostui kunnolla tajuntaan ja siirtyi pikku hiljaa harmaaseen arkeen.

- Minähän voin oikeasti tehdä niitä asioita, joita haluan! Minun ei tarvitse ajatella, mitä muut haluavat minun tekevän, vaan voin tehdä sitä, mitä itseä sillä hetkellä huvittaa.

Päämäärä antaa merkityksen tylsyydellekin

Hartmania huvitti tehdä musiikkia.

Hänellä ei ollut siitä kokemusta satunnaisia kitaran soitteluita lukuunottamatta, mutta ei hän ollut juuri pyörillytkään ennen Euroopan-reissuaan.

Hartman lähti vuodeksi HEO-kansanopistoon Helsinkiin. Musiikin opinnot alkoivat viime vuoden syksyllä ja päättyivät keväällä.

Nyt Hartman on julkaissut muutaman biisin, ja lisää on tulossa. Hän haaveilee elättävänsä itsensä musiikilla vielä joku päivä.

- Tylsätkin hetket ovat merkityksellisiä, kun on päämäärä. Ne ovat osa isoa juttua, jota haluaa tehdä. Tällaisella ajattelutavalla olen selvinnyt. Elämä ei tunnu merkityksettömältä, vaikka minulla olisi todella merkityksetön päivä, Hartman kuvaa.

Hänen sisällään elää yhä pieni seikkailija, ja reissusuunnitelmia riittää.

Ensimmäisen hän aikoo toteuttaa ensi kesänä. Silloin hän kävelee Suomen läpi.