Kun tilanne muuttuu riittävän epävakaaksi, negatiiviset yllätykset tulevat odotusarvoiksemme, pohtii Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola kansainvälisen turvallisuuden nykytilaa.

Kuva: Reuters

Kansainväliseen turvallisuuteen liittyvien tapahtumien rytmi on tihentynyt, tempo kasvanut. Ajan henki on poukkoilevan raju, rikkirepivä. Viime kuukausina uutissykli on tuottanut huomiotihentymiä ja -heittelehtimisiä esimerkiksi Afganistanista vetäytymisen, Valko-Venäjän ihmisvirtaoperaation sekä neljännen korona-aallon seuratessa toisiaan. Tempo on tiheä, ennakoimista ja voimavaroja hajauttava.

Talebanin sotilasparaati ajaa halki Kabulin 14. marraskuuta. Kuva: Ali Khara/REUTERS

Yllätykset eivät synny tyhjästä, vaan osallistumme niiden rakentamiseen itse. Yllätyksellisyys on odotusarvojemme määre. Jo antiikin filosofi Aristoteles korosti keskeistä tapaa hallita tulevaisuutta. Tämän päivän säännönmukaisuus lisää huomisen samankaltaisuuden todennäköisyyttä. Yksilöiden ja instituutioiden arkea sävyttää kehikko, joka koostuu rutiineista ja normeista. Ne varmistavat sitä, että vakaus on hallitsevaa. Hyvin harjoiteltu kehikkomme hallitsee sattumanvaraisuutta.

Vakaa rytmi on myös mittari, jolla miellämme poikkeuksia ja yllätyksiä. Jos ne ovat negatiivisia, pyrimme valjastamaan ne pysyttäytymällä kehikossamme. Ensi reaktiona on vakauttaminen ja normaalin palauttaminen. Mitä suurempi on negatiivinen poikkeama, sitä intensiivisempi on normalisoiva reaktio. Esimerkiksi Turun terrori-iskuun tai Jokelan koulusurmaan reagoitiin näyttävillä eleillä, joilla tilanne otettiin haltuun. Normaalia vakautettiin esimerkiksi erikoisoperaatioiden ja median kautta. Valta ja näkyvyys laskeutui paikalle, pyrkien vakauttamaan tilannetta.

Aiheellisena pelkona näissä tilanteissa on, että negatiiviset yllätykset leviävät ja niistä tulee vallitsevia piirteitä uusille odotusarvoille, syntyy uusi epävakaampi normaali - tyyliin korona-aaltoihin reagoiminen. Kun tilanne muuttuu riittävän epävakaaksi, negatiiviset yllätykset tulevat odotusarvoiksemme. Varaudumme niihin ja tätä kautta tavallaan tahtomattamme vahvistamme epävarmaa ja odottamatonta tulevaisuutta. Hallintakehikkomme hajaantuu. Epävarmuus nousee itseään toteuttavan profetian tasolle.

Pakolaiset värjöttelevät lumisateessa Puolan ja Valko-Venäjän rajalla 23. marraskuuta. Kuva: Kacper Pempel/ REUTERS

Nyt vallitsevassa turvallisuustilanteessa on paljon tätä. Me emme esimerkiksi tiedä mistä perimiltään on kyse Puolan ja Valko-Venäjän rajalla. Onko kyseessä yksittäinen paikallisista juurimotivaatioista syntynyt selkkaus? Sama koskee epävarmuutta Ukrainan ja Venäjän rajalla. Kaikki ovat varpaisillaan. Onko kyse omasta kokonaisuudestaan, sarjasta siirtoja, vaan, jostakin laajemmasta strategisesta tapahtumasta? Liittyvätkö monet erillisiltä näyttävät tapahtumat toisiinsa? Pitäisikö puhua paikallisista juurisyistä, erillistapahtumasarjoista. Vai pitäisi 'puu' kääntää nurinpäin? Nähdä, että juurisyyt ovatkin ylhäällä, alueellisella tai maailmanlaajuisella geopoliittisella tasolla.

Klassisessa geopolitiikassa on aina osattu härkkiä ja pitää muita varpaillaan. Aina on osattu heittää kierrepalloja ja harhauttaa. Jo ennen kyberaikaamme, huhut levisivät kulovalkean tavoin tietyssä vaiheessa eskalaatiota. Oraakkeleilta kysyttiin neuvoa. Peltoja polteltiin, kaivoja myrkytettiin. Tulkittiin faktuaalisia tai tekaistuja merkkejä ajassa. Kaikki saattaa olla tarkoituksella hämmentävää. Osittain siitä syystä, että odotusarvoihimme strategisesti vaikutetaan, jotta poukkoilisimme. Ehkäpä elämme vaihetta klassisessa geopoliittisessa eskalaatiossa, jossa meitä koetellaan ja usutetaan ruokkimaan epävakautta. Rajoja koetellaan ja tilaa haetaan.

Keskeistä olisi olla lankeamatta ansaan, luoda lumeselityksiä ja-ratkaisuja tai loihtia esiin itseään täydentäviä odotusarvoja. Saattaisi olla aika pyrkiä aktiivisesti lisäämään kovin ja pehmein keinoin vakautta. Ikivanhat taidot eivät saisi olla ruususen unessa.