Ruiskumestarin taloa touhutaan joulukuntoon ensimmäistä adventtia varten. Tänäkin vuonna vanhassa puutalossa eletään kuvitteellista 1800-luvun puolivälin joulua.
Kävijöille Kristianinkatu 12:ssa sijaitseva kotimuseo on tunnelmallinen pala menneisyyttä. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että kävijä pysähtyy kynnykselle ja kysyy, milloin taloon voisi muuttaa.
Niin asukkaita kuin omistajiakin on Ruiskumestarin talossa riittänyt. Museon perustamisvaiheessa 70-luvulla rakennuksia ja niiden omistajia tutkittiin kauan, mutta monet kysymykset jäivät auki.
Tänään ilmestynyt Helsingin kaupunginmuseon kirja "Ruiskumestarin talo" (toim. Jere Jäppinen) antaa nyt uusia vastauksia. Kirjaa varten kaupunginmuseon tutkijat paneutuivat Helsingin kantakaupungin vanhimman säilyneen asuintalon historiaan uudelleen kirkonkirjojen, henkikirjojen, sanomalehtien ja tuomioistuinten arkistojen avulla. Arvokkaita tietoja antoi myös talon viimeisen omistajan laaja arkisto.
Oleellinen osa Ruiskumestarin talon alkuajoista piti kirjoittaa uudelleen.
Talon ensimmäiseksi omistajaksi on kaupungin asiakirjoissa merkitty merimiehenleski Christina Wörtin (1755-1820.) Hänen oletettiin myös rakennuttaneen tontin talot, vaikka rutiköyhän ja viimeiset vuotensa vuoteenomana viettäneen lesken mahdollisuuksia hankkeeseen onkin ihmetelty.
Syystäkin.
Nyt taustalta on paljastunut erikoinen tarina.
Kuollessaan 1806 Johan Wörtin jätti jälkeensä velkaisen pesän. Vaimo Christina Wörtin jäi yksin viiden lapsen kanssa. Perhe asui vielä tuolloin ensimmäisessä talossaan Suon (sittemmin Kruununhaka) kaupunginosassa.
Kruununhaka oli Ruotsin aikana käsityöläisten ja pienporvarien asuttama. Siellä oli kaupunkilaisten viljelysmaita ja 1700-luvun puolivälistä lähtien tykistön hevosten laidun eli kruunun haka, josta koko kaupunginosa sai 1800-luvulla nimensä.
Vuonna 1809 alkanut Venäjän valta vaikutti vahvasti Wörtinien kohtaloihin.
Wörtinin perheen nuorempi tytär, 19-vuotias Eva Sophia muutti keväällä 1815 Viaporiin eli nykyiseen Suomenlinnaan ilmeisesti piiaksi. Siellä syttyi erikoinen romanssi. Köyhä, edesmenneen laivatimpurin tytär vihittiin marraskuussa 1815 Viaporin Aleksanteri Nevskin kirkossa yli 30 vuotta vanhemman, rikkaan aatelisen maanomistajan, kenraalimajuri Jevgraf Fjodorovits Durnovon kanssa.
1815 kenraalimajuri Durnovo rakennutti Siltavuorelta mitatulle tontille kaksi puista asuintaloa ulkorakennuksineen.
Sittemmin Ruiskumestarin taloksi kutsutun kiinteistön oikea rakennuttaja oli selvinnyt.
Piharakennuksesta annettiin kamari iäkkään anopin asunnoksi. Pian Kristianinkatu 12:sta valmistumisen jälkeen Eva Sophia ja eläkkeelle jäänyt Jevgraf Fjodorovits Durnovo muuttivat Venäjälle.
1817 alussa tontti siirtyi lainhuudatuksen myötä virallisesti Wörtinin omistukseen. Talo oli tarkoitus myydä, mutta hyväksyttävää tarjousta ei tullut ja sisältä vielä keskeneräinen talo jäi anopin huomaan.
Christina Wörtin kuoli 65-vuotiaana marraskuussa 1820. Talon vuokranneen nimineuvos Wilhelm Eberhard Falckin luvalla hautajaiset saatiin pitää päärakennuksessa.
Perunkirjoituksessa listattiin Wörtin vähäinen irtaimisto. Muutaman huonekalun ja vuodevaatteiden lisäksi löytyi kahvimylly ja -pannu sekä muutama posliinikuppi, pari messinkistä kynttilänjalkaa ja kaksi taulua. Vuodepotilaan ainoat vaatteet olivat kaksi yöpaitaa.
Moninaisten omistajavaihdosten ja oikeusriitojen jälkeen päästään ruiskumestarin aikaan.
Vuonna 1859 talo siirtyi ruiskumestari Alexander Fridolf Wickholmille, jonka aikaa nykyinen kotimuseo kuvastaa. Hän oli palokunnan virkaa tekevä ruiskumestari, joka vastasi paloruiskujen ja muun palokaluston kunnosta sekä sammutusveden saatavuudesta; kaivoista ja talvisin avannoista.
1870 Wickholmista tuli johtava kaupunginvouti ja hän sai virka-asunnon raatihuoneelta. Vuoteen 1870 asti tontin rakennukset olivat vuokralla ja asukkaat vaihtuivat vuosittain. Eläkkeelle jäätyään Wickholm perheineen muutti takaisin Kristianinkatu 12:een.
Alexander Wickholmin kuoltua 1896 talossa koitti voimakkaiden naisten aika. Ensin talon peri hänen tyttärensä Augusta Nevalainen.
Kristianinkatu 12:n Augusta-äidiltään perinyt tanssitaiteilija Martta Bröyer tajusi jo varhain talon historiallisen arvon. Hän asui vuosikymmeniä muualla mutta ylläpiti tontin rakennuksia huolellisesti ja vuokrasi niistä huoneita.
Vaikka Helsingissäkin purettiin surutta vanhoja puutaloja, halusi Bröyer säilyttää talon ainakin oman elinaikansa. Muutettuaan takaisin taloon 1955 hän korjautti rakennukset varovaisella kädellä.
Martta Bröyer oli ensimmäinen, joka ymmärsi talonsa historiallisen arvon. Hän rupesi määrätietoisesti muuttamaan taloaan museoksi 1950-luvun lopulla. Hän nosti taloaan esiin niin lehdistössä kuin radiohaastatteluissakin.
Jo ennen kuin Ruiskumestarin talosta tuli oikea museo, kävi hänen pihallaan ihmisiä, joille hän mielellään esitteli taloaan ja kertoi entisaikojen elämästä.
Joulutalokin Ruiskumestarin talosta tuli jo silloin. Aina joulunaikaan hän kutsui koululuokkia vierailuille ja kertoi heille vanhoista jouluperinteistä.
On Martta Bröyerin ansiota, että meillä on Ruiskumestarin talon kaltainen aarre, joka kertoo elävästi puutalojen ajasta Helsingissä. Se kun katosi lähes täysin kivikorttelien alle 1900-luvulla.
1974 Bröyerin toive toteutui, kun Helsingin kaupunki osti Kristianinkadun 12 rakennukset. Kun kaupunginmuseo alkoi tutkia paikkaa, paljastui rakennushistoriallinen aarreaitta vanhoinen kerrostumineen.
Museosta haluttiin ehjä interiöörikokonaisuus, joka kertoisi elämästä Kruununhaassa. Sen haluttiin myös sitoutuvan talon todellisten asukkaiden elämään. Aikatasoksi valittiin Alexander Wickholmin ja hänen perheensä ensimmäinen asumiskausi talossa 1859-1863. Ajasta tiedettiin enemmän ja esineitäkin riitti kokonaisen kodin sisustamiseen.
Wickholmien alkuperäistä irtaimistoa ei valitettavasti enää ollut olemassa, koska lähes kaikki oli myyty kuolinpesien huutokaupoissa. Kodin sisustus koottiin kaupunginmuseon esineistä ja antiikkiliikkeiden huonekaluista. Tietoa Wickholmien kodin esineistä saatiin tutkimalla perukirjoja.
Vuonna 1980 Helsingin kaupunginmuseo avasi Ruiskumestarin taloksi nimetyn kotimuseon. Se on talon kokoinen tulkinta menneisyydestä ja kertoo monista karuistakin ihmiskohtaloista.
Entisaikain ankea arki pehmenee museossa, jossa vallitsee menneen maailman pysähtyneiden hetkien ikuinen rauha. Vanhat esineet, puutalon tuoksu ja patinoituneet pinnat synnyttävät kodikkaan ja turvallisen olon. Nykyajan ahdistama ihminen voi heijastaa puhtaisiin ja hiljaisiin museokoteihin haaveensa kauniista ja yksinkertaisesta elämästä. "Ruiskumestarin talo," toim. Jere Jäppinen, Helsingin kaupunginmuseo 2021
TetraSys Oy.