Kun poliisi soitti viidennen kerran, meidän oli suostuttava tapaamaan heidät. Sovimme paikaksi kadunkulman kauempana kuvauspaikasta.

Kuvausryhmämme oli saapunut Pohjois-Kiinassa sijaitsevaan Yunchengin kaupunkiin kuvaamaan, miten kaupungissa torjutaan saasteita ja kasvihuonekaasuja. Vielä joitain vuosia sitten kaupunkilaiset eivät voineet reippailla ulkona saastesumun takia. Nyt puistot olivat täynnä ulkoilevia vanhuksia.

Ryhmä vakavailmeisiä poliiseja halusi tietää, millä asialla liikumme Yunchengissa. He tutkivat passimme ja lehdistökortit, kuvasivat ne kännykällä ja puhuivat keskenään pitkään.

Sitten he ilmoittivat, että ulkomaiset toimittajat eivät saa kuvata Yunchengissa ilman kaupungin propagandaviranomaisten lupaa. Vedin esiin kiinaksi kirjoitetun lehtisen ulkomaisen median oikeuksista Kiinassa. Lehdistökortti takaa Kiinan lain mukaan meille liikkumisen ympäri Kiinaa.

Mutta ei Yunchengissa, poliisit vakuuttivat. Heidän päällikkönsä saapui paikalle ja ilmoitti kohteliaasti, että poliisin täytyy tarkastaa, että luvat ovat kunnossa. Jos jaksamme odottaa, paikalle saapuu Yunchengin ulkoasiain viranomainen, mutta saatamme joutua notkumaan kadunkulmassa pidemmän aikaa.

Keskusteluissa oli vierähtänyt jo tunti. Säädin hiljaa mielessäni aikataulua. Pohdin, ehdimmekö kuvaamaan kaiken suunnittelemamme, jos tilanne ei selviä.

Lopulta pääsimme jatkamaan matkaa, kun saimme yhteyden Pekingiin ulkomaisista toimittajista vastuussa olevaan viranomaiseen.

Paikallisviranomaiset olisivat halunneet tietää, minne menemme ja tulla mukaan, mutta kieltäydyimme. He kurvasivat autollaan pois ja me jatkoimme töitämme.

Poliisin pysäyttämäksi joutuminen on ulkomaantoimittajalle arkea Kiinassa. Matkan yllättävät mutkat täytyy ennakoida osaksi työaikataulua.

Yllätyksekseni saimme työskennellä ilman havaittavaa seurantaa, mutta valvontayhteiskunnassa liikkeemme luultavasti tiedetään joka tapauksessa.

Kiinassa kirjeenvaihtajan on melko mahdotonta liikkua huomaamatta. Junat ja hotellit pitää varata nimellä. Ulkomaalaiset saavat asua vain tietyissä hotelleissa. Paikallispoliisi saa viranomaisilta tiedon siitä, että ulkomainen toimittaja saapuu kaupunkiin.

Korona-aikana pitää näyttää myös kännykän terveyskoodi kaikkialla ostoskeskuksista julkisiin rakennuksiin, joskus jopa takseissa. Sen avulla matkareittini on takuulla koneiston tiedossa. Valvontakamerat tunnistavat kasvot.

Kolmen päivän keikalla meidät pysäytettiin kaupungilla vielä kahdesti. Eikä pelkästään poliisin toimesta. Parkkipaikalla paikallinen mies pysäköi pienen sähköskootterinsa automme eteen estäen lähdön ennen kuin parkkipaikan valvoja tulee paikalle. Ulkomaiset toimittajat kameroineen herättävät epäluuloa.

Epäluulo meitä kohtaan ei synny itsestään. Sitä kylvää propagandakoneisto.

Se nähtiin heinäkuussa Keski-Kiinan tuhoisissa tulvissa. Silloin Kiinan sosiaalinen media lainehti vihaa ulkomaisia toimittajia kohtaan. Meidät nimettiin valheelliseksi ja läpeensä pahaksi joukoksi.

Portit aukaisi tulvivan Henanin provinssin kommunistinen nuorisojärjestö. Se kehotti Kiinan sosiaalisessa mediassa asukkaita olemaan puhumatta ulkomaisille toimittajille: "Älkää antautuko hyväksikäytettäväksi", se kirjoitti.

Järjestö pyysi asukkaita seuraamaan kaduilla BBC:n toimittajaa, joka oli jutussaan sanonut, että ihmiset "jätettiin kuolemaan". 14 ihmistä oli kuollut veden valtaan jääneessä metrossa.

Myöhemmin saksalainen ja amerikkalainen toimittaja joutuivat vihaisen joukon ympäröimäksi kadulla. Väki yritti repiä kameran saksalaisen toimittajan kädestä. Toimittajien kuvia ja henkilötietoja levitettiin sosiaalisessa mediassa. He saivat jopa tappouhkauksia.

Jo tiukka vastavakoilulaki viestittää, että ulkomaalaisiin pitää suhtautua epäluuloisesti. Siitä valistetaan jopa koululaisia.

Kun saavuimme junalla pieneen puuvillakaupunkiin Kiinan läntisessä, uiguurien ahdingosta tunnetussa Xinjiangin provinssissa, meitä oli vastassa poliisi.

Kaikki muut saivat lähteä, mutta suojapukuiset työntekijät suihkuttivat matkalaukkumme desinfiointiaineella. Meitä pidettiin rautatieasemalla tunnin verran iltamyöhään ja lähetettiin jälleen yhteen koronavirustestiin, vaikka edellisenä päivänä olimme jo olleet testissä.

Sitten pirahti puhelin. Varaamamme hotelli ilmoitti, että meille ei olekaan yösijaa. Lopulta se kuitenkin lupasi majoittaa meidät, kun kysyimme, pitääkö meidän kulkea pikkukaupungin katuja koko yö. Hotelli oli ainoa paikka, jossa ulkomaalaisilla oli lupa yöpyä.

Kun pääsimme hotelliin, epäluulo oli silmin nähtävää. Seinällä oli juliste, jonka piirroskuvassa länsimaalaisen näköinen mies ottaa valokuvaa rannalla sota-aluksesta. Tekstissä kehotettiin ilmoittamaan vakoojat viranomaisille. Ilmiannosta voi Kiinassa saada jopa palkkion.

Kun pysähdyimme haastattelemaan paikallista väkeä, haastattelu päättyi lähes aina nopeasti, koska tapaamamme henkilön puhelin soi. Haastateltaville tuli kiire pois.

Viranomaisten ohella myös ihan tavalliset kadulla kulkijat puuttuvat ajoittain työhömme. Pekingissä kuvatessamme kadulla ikääntynyt mies tuli luoksemme ja vaati kipakasti meitä näyttämään lehdistökorttimme.

Talviolympialaisiin valmistautumisesta raportointi on ollut hankalaa. Kisapaikoille pääsyä rajoitetaan. Kiinalaisjohto kielsi jopa kiinalaisurheilijoita valmentavien suomalaisten työn kuvaamisen.

Hankaluuksista huolimatta me ulkomaiset toimittajat pääsemme ajoittain keskustelemaan ja kuvaamaan mielenkiintoisia ihmisiä, jotka avaavat elämäänsä ja työtään. Niin myös Yunchengissa, jossa nuoret tutkijat kartoittivat kunnianhimoisesti ja osaavasti kaupungin saasteita.

Taksikuski puolestaan kertoi sähköauton hankkimisesta ja eräs perhe toivotti meidät lämpimästi tervetulleeksi taloonsa, jossa he olivat luopuneet hiilen poltosta ja hankkineet sähkölämmityksen.

Matka oli siis tavallaan suorastaan menestys. Kiinassa olen oppinut iloitsemaan siitä, että kukaan ylipäänsä suostuu sanomaan meille edes jotain.

Nämä kokemukset auttavat karsinoimaan kielteiset stereotypiat. Ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla.