Yleensä tarina luokkaloikasta alkaa näin.

Lapsuuskodissa oli niukkaa. Ei saanut merkkivaatteita eikä uusinta puhelinta. Kukaan ei lukenut Sinuhe egyptiläistä iltasaduksi. Työtä arvostettiin.

Elämä oli siis aika tavallista.

Sitten mentiin yliopistoon, jossa ei tajuttu hölkäsen pöläystä semantiikasta tai sitsiperinteestä. Opettajaperheiden, lääkäriperheiden ja juristiperheiden lapset osasivat koodiston ja keskustelun.

Lomalla tultiin kotiin ja huomattiin, ettei kukaan ole valmis puhumaan joulupöydässä representaatiosta tai Habermasin julkisuuskäsityksestä.

Oltiin välitilassa, jossa ei oikein tiedä, mihin lokeroon kuuluu asettua.

Olin perheeni ensimmäinen akateeminen. Yliopistotaipaleeni alussa kipuilin tuossa välitilassa.

Yliopistossa kaikki olivat niin kovin viisaita. Sivistyssanat sinkoilivat ilmassa luennoilla. Tuntui, että olin valovuosien päässä kurssikavereista. Oletin heidän kaikkien olevan akateemisista perheistä.

Aikani alemmuuskompleksissa kiemurreltuani tajusin katsoa vierustovereita tarkemmin. Aika monen muunkaan vanhemmilla ei ollut korkeakoulutusta. Oli duunarien, maanviljelijöiden ja yksinyrittäjien lapsia.

En ollut yksin. Nykyään tiedän, että muutkin saattoivat kokea kasvukipuja.

Mediassa on viime vuosina syntynyt eräänlainen sankarimyytti akateemisesta kiipijästä. Myyttiin kuuluu muutama vakioelementti.

Taustaoletus myytille on, että luokkaloikkaaja ponnistaa alemmasta sosiaaliluokasta yliopistoon vanhempien koulutuksesta huolimatta.

Duunariperheissäkin arvostetaan koulutusta, vaalitaan sivistystä ja kannustetaan lapsia kurkottamaan tähtiin.

Aika suoraviivaista arvottamista. Toki kasvuympäristö vaikuttaa ihmislapseen. Mitä korkeampi koulutus vanhemmilla on, sitä paremmat ovat lapsen mahdollisuudet pärjätä elämässä. Mutta duunariperheissäkin arvostetaan koulutusta, vaalitaan sivistystä ja kannustetaan lapsia kurkottamaan tähtiin.

Myös geeneillä ja älykkyydellä on lusikkansa sopassa. Sattumasta puhumattakaan.

Myyttiin kuuluu myös, että luokkahypyn tehnyt kokee poikkeuksetta epämukavuutta. Välitila on kuin hiertävä kenkä. Alemmasta sosiaaliluokasta lähtenyt tuntee yhtäkkiä ulkopuolisuutta kaikkialla. On liian fiksu kotona ja liian tyhmä luennoilla.

Entä jos ajatuksen kääntää toisin? Jos ajatteleekin niin, että ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa olla akateeminen.

Ja entä jos emme olekaan sankareita, vaan jotain vielä parempaa: varsin tavallisia tapauksia?

Luokkaloikan tekeminen ei oikeastaan ole Suomessa kovin erikoista. Sukupolvi toisensa perään on kivunnut ylemmäs sosiaaliluokissa ja koulutusasteissa.

On siis loogista, että monien akateemisten vanhemmat ja isovanhemmat ovat kouluttautuneet vähemmän.

Tutkija Hannu Lehden kirjoittama tervehdys Turun yliopiston uusille opiskelijoille on suorastaan lohdullinen. Lehti muistuttaa, että yliopisto-opiskelijoiden tausta on kirjava.

Alakohtaisia eroja toki on. Lääketiedettä opiskelee edelleen paljolti akateemisten lapset, mutta esimerkiksi kasvatustiede vetää opiskelijansa valtaosin muista taustoista.

Yliopisto ei olekaan Tylypahkaan verrattava maaginen oppilaitos, johon päästäkseen täytyy juosta läpi tiiliseinästä.

Akateemisten lapsista ei tule aina akateemisia. Opettajaperheistä ja juristisuvuistakin lähdetään amikseen.

Ja onko akateeminen koulutus nyt välttämättä ainoa tie itselle merkitykselliseen elämään?

Sankarimyytti luokkaloikkareista unohtaa, että edes akateemisten lapsista ei tule aina akateemisia. Opettajaperheistä ja juristisuvuistakin lähdetään amikseen.

Mitä heille mahtaa käydä? Karkotetaanko heidät suvusta?

Tätä kysymystä pohdin itsekin. Kun ikäluokassani alkaa olla paljon korkeakoulutettuja, seuraavilla sukupolvilla ei ole juuri kiipeämistä.

Miten sitä osaisi antaa jälkipolville sellaiset eväät, etteivät he katsoisi arvottavat lasit silmillä itseään ja muita?

En halua vähätellä kokemusta taustan ja akateemisuuden ristiriidasta. Esimerkkejä luokkaloikan aiheuttamista alemmuuskomplekseista on niin paljon, että kyse ei ole pelkästään yksittäistapauksista. Jokin suomalaisessa kulttuurissa aiheuttaa sen, että ristiriita ahdistaa.

En kuitenkaan ymmärrä, miksi akateemisten luokkaloikka on saanut jonkinlaisen erikoisuuden sädekehän ympärilleen. Ihmettely on alkanut tuntua jo huvittavalta.

Korkeakoulutetut tuolla kilpaa huutavat kommenttiosioissa oman ainutlaatuisen tarinansa. Kuinka kukin meistä pääsi tuolta jostain tähän saakka.

Hienosti tehty, et ole ainoa. Onneksi.

Lopulta luokkaloikka ei nimittäin ole kertomus meistä yksilöinä, vaan yhteiskunnasta, jossa tällainen on mahdollista. Se jos jokin on sankaritarina.

Laura Hallamaa

Kirjoittaja on Turussa asuva vapaa toimittaja, joka sai vanhemmiltaan erinomaiset eväät elämään. Väittelytaitonsa hän oppi veljiltään.

Kolumnista voi keskustella 23.11. klo 23:00 asti.