Sinä aamuna oli poikkeuksellisen hiljaista. Niin hiljaista, että Anna Elina Isoaro havahtui siihen. Kello näytti aamukuutta. Hän herätti miehensä Mikon.

Edellisenä iltana Anna Elina oli kävellyt pitkin Tampereen Pispalaa ja tuntenut iloa. Lapsi syntyisi minä hetkenä tahansa. Odotus oli sujunut hyvin. Ultrassa näkyi reippaan kokoinen poika ja häntä kutsuttiin jo nimeltä. Kun Veikko syntyisi, 3-vuotias Viljo saisi pikkuveljen.

Perhe oli muuttanut tilavampaan asuntoon. Pikkuruiset vaatteet oli pesty ja ripustettu kuivumaan. Hoitopöytä oli rakennettu, kaikki oli valmista.

Oikeastaan Anna Elina oli kulkenut pitkin Pispalaa jo useampana päivänä ja odottanut vähän kärsimättömänä. Syksy oli ollut lämmin ja mummulta peritty villaponcho oli riittänyt takiksi - väljän vaatteen alle maha mahtui, vaikka laskettu aika oli ylittynyt jo melkein viikolla.

Vielä ennen nukahtamistaan Anna Elina oli tuntenut vauvan liikkeet. Nyt hän ei tuntenut mitään. Anna Elina joi mehua ja vaihteli asentoa. Ei mitään.

Hän soitti sairaalaan.

Anna Elina muistaa, että esikoinen piti viedä ensin päiväkotiin. Että puoliso Mikko ajoi autoa. Sairaalassa kätilö paineli vatsaa. Sydänääniä ei kuulunut, ja lääkäri tuli paikalle juosten.

Vauva oli kuollut. Oli 16. lokakuuta vuonna 2013.

Veikko painoi 3 970 grammaa ja oli 54 senttiä pitkä. Kohtukuolema johtui hapenpuutteesta, mutta mitään selitystä sille ei löytynyt. Napanuora ei ollut vauvan kaulan ympärillä.

Sairaalassa Anna Elina ja hänen puolisonsa pitivät lastaan sylissä, hyvästelivät ja ottivat valokuvia. Anna Elina myös puki vauvan.

- Tuntui tärkeältä, että tein sen. Se oli niin konkreettista. Silti vasta seuraavana päivänä edes jotenkin tajusin, mitä oli tapahtunut.

Sairaalasta Anna Elina soitti vanhemmilleen ja laittoi viestin muutamalle läheiselle ystävälle. Muutama päivä kotiinpaluun jälkeen hän kertoi tapahtuneesta myös somessa.

- Tuntui, etten voi koskaan enää mennä minnekään, jos en kerro. En kestäisi sitä, jos saisin vääriä onnitteluita.

Sen jälkeen kotiin alkoi tulvia kukkia. Maljakot loppuivat kesken, ja Anna Elina sai astmaoireita.

Moni lähetti myös kauniita sanoja.

Sitten surunvalittelut tyrehtyivät, ja niiden lähettäjät jatkoivat elämäänsä.

Mutta Veikko oli yhä poissa. Hänet haudattiin Lamminpään hautausmaalle Tampereelle.

Moni sureva kokee jäävänsä yksin, kun surunvalittelut on toimitettu. Kuva: Päivi Ristell

Joskus ihmiset sanoivat Anna Elinalle lohdutukseksi, että ehkä se kuitenkin oli helpointa näin: että lapsi kuoli heti eikä myöhemmin.

- Se ei tuonut lohtua. Vieläkin ajattelen, että olisinpa saanut edes kerran nähdä Veikon silmät auki.

Välillä ihmiset kysyivät Anna Elinalta, kuinka noin suuresta surusta oikein voi selvitä. Ei hän sitä tiennyt, mutta ei hänellä ollut vaihtoehtojakaan.

Koko tapahtuma oli käsittämätön ja traumaattinen. Kuolemaa oli vaikeaa hyväksyä. Lähtöjärjestys oli totaalisen väärä: kaikki tulevaisuudensuunnitelmat hajosivat.

Usein läheiset eivät tuntuneet tietävän, mitä sanoa. Ikävimpiä olivat ne tilanteet, joissa suru sivuutettiin. Esimerkiksi silloin, kun bussiin nousi tuttu, jota Anna Elina ei ollut nähnyt kohtukuoleman jälkeen. Tuttu jutteli koko matkan ajan omia asioitaan: ei kysynyt mitään, ei antanut edes suunvuoroa.

- Hän varmasti tiesi, mitä oli tapahtunut.

Toisinaan Anna Elina jätti menemättä esikoisensa kanssa leikkipuistoon, koska hänestä tuntui, että ihmiset luimuilivat kiipeilytelineiden takana.

- Surevan tuttavan kohtaaminen tuntui heistä ehkä pelottavalta. Minua taas kuormitti se kohtaamattomuus.

Tutkijoiden mukaan lapsen kuolema on traumaattinen kriisi ja suruista raskaimpia. Jokainen suru on kuitenkin omanlaisensa, eivätkä ulkopuoliset voi täysin tietää, mitä surun kohdannut käy läpi.

Suomessa kuolee vuosittain noin 54 000 ihmistä. Heitä surevien joukko on moninkertainen - ja muita surun syitä on lisäksi lukuisia.

Kun kysyimme Me Naisten verkossa, miten surevat toivoisivat surunsa kohdattavan, kyselyyn tuli 135 vastausta. Osa kertoi saaneensa läheisiltään tukea ja lohdutusta, mutta moni kertoi myös jääneensä yksin surussaan. Yksi vastaajista kertoi, että kun hänen aikuinen poikansa kuoli, ihmiset alkoivat pelätä kohtaamisia. Muutkin kertoivat tilanteista, joissa tuttavat kaikkosivat, koska eivät tienneet, mitä sanoa tai tehdä. Osa vastaajista myönsi, että toisen surun kohtaaminen on tuntunut vaikealta.

"Ystävät kohtelivat muuten hyvin, mutta yksi asia jäi kovasti vaivaamaan. Oli kova tarve puhua kuolemasta. Moni vaihtoi puheenaihetta. Toinen sanoi, että puhutaanko jostain iloisemmasta aiheesta. Tuli tunne, ettei tullut kuulluksi. Tarve ei ole vieläkään tyydytetty, vaikka on kulunut jo yli viisi vuotta." Nainen, 65

"Olin alle 30-vuotias, kun äitini kuoli. Sukulaiset ja äitini ystävät tulivat kakkukahveille hautajaisiin, mutta sen jälkeen yhteydenpito loppui. Kukaan ei soitellut tai kysellyt, miten pärjään. Äitini oli pidetty henkilö, tiedän, että häntä surraan. Mutta en tiedä, miksei kukaan ole halunnut lohduttaa minua, auttaa tai olla tukena." Nainen, 30

"Olisin halunnut, että joku läheinen tulee luokseni puhumaan kanssani. Kukaan ei tullut. Minusta tuntui, etten voinut puhua surustani edes miehelleni. Häntä ei asia kovinkaan paljon liikuttanut." Nainen, 31

Suomessa puhutaan usein sururauhasta - surevalle halutaan antaa aikaa ja tilaa surra. Sururauha voi liittyä vilpittömään kunnioitukseen suuren surun edessä, mutta käytännössä sureva saattaa jäädä yksin juuri silloin, kun tarvitsisi tukea eniten.

- Sururauha kuuluu tähän meidän yksityisyyttä korostavaan kulttuuriimme. Sen voisi jo unohtaa, sanoo Sarianne Hartonen, Kuolevaisen käsikirja -tietokirjan kirjoittaja.

- On kohtuutonta, jos kuolleen läheisen lisäksi menettää myös ystävät silloin, kun on tarve jakaa ja jutella.

Hartonen huomauttaa, että vaikka moni asia on parantunut sadassa vuodessa, kuoleman todellisuudesta olemme vieraantuneet. Ennen kuollut perheenjäsen pestiin ja puettiin kotona; nykyään ihminen kuolee todennäköisesti sairaalassa tai hoitolaitoksessa. Nyt kuolleet siirretään nopeasti pois silmistä. Ammattilaiset hoitavat heidät arkkuun.

- Elämme kuin kuolema olisi jossain muualla.

Suomessa puhutaan sururauhasta, mutta pitäisikö se jo unohtaa? Kuva: Paivi Ristell

Joskus voi käydä niinkin, että läheinen alkaa kertoa surevalle omista suruistaan ja sureva päätyy lohduttajaksi. Myös Me Naisten kyselyyn vastanneista moni kertoi, että oli joutunut itse olkapääksi hauraassa tilanteessa.

"Jotkut läheiseni olivat niin järkyttyneitä minua kohdanneesta surusta, että tuntui kuin minun olisi pitänyt lohduttaa heitä. He purkivat minulle järkytystään ja suruaan asiasta, joka oli tapahtunut minulle." Nainen, 53

Näin kävi myös Catarina Myllärniemelle, 54, kun hänen elämänkumppaninsa kuoli 15 vuotta sitten. He olivat tavanneet yhteisten ystäviensä juhlissa, kun Catarina oli kolmekymppinen. Mies harrasti amerikkalaisia autoja ja moottoripyöräilyä ja työskenteli lentokonetarkastajana. Hetkessä heistä tuli erottamattomat.

- Kale oli lapsirakas, hieno mies. Minulle hän edusti sitä tulevaisuutta, josta olin haaveillut.

Yhteiset tulevaisuudensuunnitelmat muuttuivat, kun puoliso sairastui akuuttiin leukemiaan. Catarina oli 39, kun joutui hautaamaan aviomiehensä.

Kun Catarina palasi töihin, naistenhuoneessa vanhempi nainen kertoi huomanneensa lehdessä kuolinilmoituksen ja alkoi kertoa, kuinka hän "tietää näistä asioista, sillä he olivat joutuneet vastikään hautaamaan hänen miehensä äidin".

- Myös monet ystävättäret osoittivat ymmärrystään kertoilemalla siitä, millaiselta on tuntunut menettää oma vanhempi. He eivät hahmottaneet, että puolisoni oli poissa. Tapaamisen jälkeen palasin kotiin, joka tuntui tyhjältä.

Menetykset kasaantuivat: koska Catarinalla ei ollut omaa perhettä, hän sai viettää juhlapyhät ja lomat usein yksin.

- Yksi ystävistä kutsui minut kuitenkin viettämään perhejoulua heille kotiin. Se oli upea teko.

Catarina Myllärniemi menetti puolisonsa 15 vuotta sitten. Samalla haihtuivat kaikki yhteiset tulevaisuudensuunnitelmat. Kuva: Paivi Ristell

Catarinan olo oli pitkään epätodellinen, ja hän koetti uppoutua töihin. Myös hautajaisjärjestelyt ja kuolemaan liittyvät paperityöt kuormittivat.

Vasta vuoden kuluttua Catarina koki, että surulle alkoi tulla tilaa. Viimeisistä miehelleen kuuluneista tavaroista hän luopui vasta viisi vuotta sitten.

- Siivosin tavaroita pois vähitellen. Silti koti muistutti vielä remontinkin jälkeen siitä, millaista yhteinen elämä olisi voinut olla.

Myös Me Naisten kyselyyn vastanneet kertoivat, että surun pitkä kesto yllätti läheiset ja tuttavat. He kirjoittivat, kuinka työpaikalla on saatettu olettaa, että suru päättyy hautajaisiin. Tai että suru "menee ohi" hyvinkin nopeasti, kun vainaja on ollut iäkäs tai sairas. On kuviteltu, että tilanteeseen olisi voinut valmistautua. Että surun olisi voinut käsitellä jotenkin etukäteen.

Yksi lukijoista kertoi, että hän oli alkanut inhota sanaa "suruaika", sillä se antaa ymmärtää, että surukin pitäisi jotenkin aikatauluttaa.

- Puhumme myös surutyöstä, vaikka surua ei voi urakoida valmiiksi, Sarianne Hartonen huomauttaa.

- Suru ei ole virhe järjestelmässä tai erillinen vaihe elämässä. Se kestää aikansa.

Suuret korvat ja pieni suu. Näin Sarianne Hartonen kiteyttää sen, mitä hän on oppinut surevan kohtaamisesta.

- Toisen surusta ei pidä olettaa mitään. Kannattaa kuunnella surevaa. Hän osaa parhaiten kertoa siitä, mitä hän tarvitsee ja millaiselta tuntuu.

Anna Elina Isoaro muistaa, että yksi ystävistä osasi toimia erityisen hienosti. Hän kutsui Anna Elinan mukaansa metsikköön kävelylle. Nämä lenkit Anna Elina koki myötäkulkemiseksi, mikä kevensi surua.

- Hän pyysi yhä uudestaan ja kysyi, miten voin. Ei niin, että tavataan kerran ja sitten se on ikään kuin hoidettu.

Myös Sarianne Hartosen mukaan kuulumisia kannattaa kysyä monta kertaa, sillä akuutti suru kestää aikansa, ehkä vuosia. Surevalla ei aina ole voimia yhteydenpitoon.

Moni kyselyyn vastanneistakin kirjoitti toivoneensa normaaleja yhteydenottoja ja kuulumisten kysymistä. Vastaajia auttaneet asiat ovat yksinkertaisia: Voi halata tai sanoa, että olen pahoillani. Sanoa, että otan osaa. Voi tarjota olkapäätä tai apua käytännön asioiden hoitamisessa. Usein läsnäolo riittää.

Veikon kuoleman jälkeen Anna Elinasta oli aina parempi, jos toinen yritti sanoa hänelle edes jotakin, vaikka se olisi ollut vaikeaa.

- Ehkä tämä on klisee, mutta ajattelen, että jos sanoja ei löydy, läheinen voi sanoa sen. Myöntää, että suru on suuri eikä sanoja nyt ole, Anna Elina miettii.

Surua ei tarvitse surra pois, sen kanssa voi kuitenkin oppia elämään. Kuva: Paivi Ristell

Kahdeksan vuotta ovat tuoneet Anna Elina Isoarolle ymmärrystä ja armoa niitä läheisiä kohtaan, jotka eivät osanneet kohdata hänen suruaan. Suru ei kuitenkaan jalosta eikä se ole loppunut tai tyhjentynyt, vaikka hän on kirjoittanut kohtukuolemasta kaksi omakohtaista kirjaa, runokirjan Tämänilmaiset ja lastenkirjan Sinä yönä tuli talvi.

Yhä tunne voi pulpahtaa keskelle päivää, kun joku kutsuu ulkona Veikko-nimistä lasta. Tai kun digitaalinen kello näyttää aikaa 16.10.

Suru voi hyökyä esiin yllättävällä voimalla myös, jos Anna kuulee jonkun kuolleen. Se voi aaltoilla pintaan koulun pihalla, jossa perheen kuopus Elma leikkii: yhtäkkiä mieleen nousee, että nyt Veikko olisi tokaluokkalainen. Väistää sitä ei silti tarvitse. Kun joku mainitsee Veikon, Anna Elinasta tuntuu hyvältä.

- Hän on lapseni ja mielessäni muutenkin.

Vähitellen suru muuttuu. Aikaa se ottaa, mutta jonain päivänä voi käydä kuten Catarina Myllärniemelle.

- Äskettäin menin Hankoon, ja mieleeni tuli, kuinka ajoimme moottoripyörillä samaa tietä yhdessä puolisoni kanssa. Päällimmäinen tunne ei ollut suru, vaan se muisto.

Lähteenä on käytetty Sarianne Hartosen kirjaa Kuolevaisen käsikirja (Otava, 2021). Kursivoidut kohdat ovat Me Naisten kyselyyn tulleita vastauksia.