Tuki ja turva, vahva ja lempeä, etäinen, eronnut - näin tunnetut suomalaiset kuvailevat isiään.

Kuva: IS arkisto, perhealbumit

"Vanhempani erosivat, kun olin neljävuotias. Silloin isästäni tuli 80-luvun lopun tapaan viikonloppuisä.

Isäni hemmotteli minua niinä viikonloppuina. Kohtaamisistamme tuli pieniä juhlahetkiä. Muistan, että kesäisin pelasimme sulkapalloa tuntikausia ja iltaisin katselimme Bond-elokuvia.

Isäni oli rauhallinen mies ja hyvää tarkoittava mies. Hän eli yksinkertaista elämää ja teki paljon töitä. Hän ajoi asvalttifirman kuljetuskalustoa.

Viikonloppuisin olimme hänen kanssaan isovanhempieni luona. Olin ainut lapsenlapsi. Isoisäni oli kova näpertämään käsillään, ja muistan, miten hän veisteli ja maalasi minulle styroksista kaikki huonekalut Barbie-taloon.

Pieni Annika Saarikko isänsä kanssa. "Kun olin läsnä, tunsin, että se oli hänen elämänsä kohokohtia", sanoo Saarikko. Kuva: Annika Saarikon kotialbumi

Tein aina kolme isänpäiväkorttia. Yhden isälleni, yhden isosisälleni ja yhden äitini miehelle Sakarille, joka on ollut isäpuoleni 30 vuotta.

Minä olen etuoikeutettu, sillä erossa sain lisää hyviä aikuisia elämääni. Sakari on nyt lapsilleni vaari.

Sakarille nostan hattua tavasta, jolla hän ryhtyi isäkseni syrjäyttämättä minun oikeaa isääni. Olen ihaillut hänen tapaansa ottaa sekä minut että äitini elämäänsä ja samalla kunnioittaa isäni tilaa.

Elin arkeani Sakarin kanssa. Hän kuskasi minua hoitoon ja harrastuksiin. Minulle syntyi veli. Sakarin kanssa kuuntelimme musiikkia, ja hän on ollut luonto- ja ulkoilmaihminen.

Annika Saarikon isäpuoli Sakari on nyt hänen omien lastensa vaari. Kuva: Annika Saarikon kotialbumi

Isäni oli aina valmis auttamaan.

Kun olin jo kansanedustaja ja jouduin äkkiseltään lähtemään Helsinkiin eduskunnan istuntoon, isä lähti viemään minua sinne hirveässä loskasäässä. Hän kuoli vuonna 2017.

Olemme asuneet nyt reilun vuoden isäni lapsuudenkodissa. Nyt kun olemme laittaneet tätä taloa kuntoon, joka paikasta löytyy isoisäni tekemiä oivalluksia ja virityksiä.

Tiedän, että isäni olisi valtavan iloinen siitä, että muutimme tähän taloon.

Minun ajatukseni ovat isäni luona jo viikkoa ennen isänpäivää pyhäinpäivänä. Isäinpäivänä juhlimme miestäni, lasteni isää Erkkiä sekä lasten vaaria, Sakaria."

Annika Saarikko, ministeri, keskustan pj.

"Lapsuuden muistoistani suurin osa liittyy liikuntaan ja urheiluun. Kyllä on isä saanut sitoa lasten luistimia kiinni!

Olimme Lappajärvellä aina menossa jonnekin liikkumaan. Molemmat vanhempani ovat entisiä pesäpalloilijoita.

Vanhempamme ovat kuskanneet ja kustantaneet kaiken urheilun. Pyykit pestiin, ruoka oli pöydässä ja auto liikkui paikasta toiseen.

Vietimme paljon aikaa pihalla. Mummola oli meistä siihen aikaan sadan metrin päässä, ja siellä takapihalla järven rannassa olen poikien kanssa paininut.

Minulla on kaksi veljeä. Kesäisin vietimme pitkiä aikoja kahden serkkupojan kanssa. Kyllä on väännetty, eikä täysin painin sääntöjä noudatettu! Koko ajan kilpailimme poikien kanssa jostakin.

Kyllä iskä varmasti näki, että pärjään.

Kuva on vuodelta 2010, ja Petra Olli on juuri varmistanut paikkansa Singaporen nuorten kesäolympialaisiin. "Pera kiertänyt ympäri maailmaa minun kanssa", Petra Olli kertoo. Kuva: Petra Ollin kotialbumi

Iskä on ollut aina tuki ja turva.

Isä oli leipurin ammatissa, ja hän lähti aikaisin töihin. Sitten kun itse tulin koulusta, iskä oli usein jo kotona tai tulossa kotiin. Välillä lämpimät munkit odottivat.

Kotona aina kannustettiin, mutta ei minua ole silkkihansikkain silitelty. Jos ei onnistunut, sanottiin, että ei se nyt ihan oikein hyvin mennyt.

Valmennussuhteemme alkoi niin kuin kaikki isä-tytär -valmennussuhteet: kun tytär alkaa harrastaa, isästä tulee asiantuntija. Isällä oli ennemminkin halu auttaa ja olla läsnä kuin ammatillista tietämystä painista.

Kyllä ovat ovet paukkuneet ja olemme huutaneet puolin toisin. Ei niitä kaikkia riitoja ole mitenkään selvitetty, vaan ne unohtuvat. Nopeasti olemme riidat saaneet aikaiseksi, mutta nopeasti olemme myös muistaneet, että toistemme puolella olemme lopulta tässäkin asiassa.

Lapsuudestani opin välittämisen ja huolenpidon ja sen, että omien puolella ollaan, tapahtui mitä tapahtui.

Lapsuudesta tulee myös se, että miksi tyytyä hyvään, kun voisi olla parempikin. Se on varmasti huippu-urheilussakin auttanut.

Myöhemmällä iällä mökillä iskä ei tahdo antaa minulle kirvestä, enkä tahdo saada moottorisahaa käyttää, eikä hän kyllä veljiäni kiellä. Venettäkään en saisi ajaa, mutta tulin sillä kyllä kerran liian lujaa rantaan. Kantapään kautta kaikki pitää oppia.

Juuri soitin iskälle, että autonrenkaat pitäisi vaihtaa, niin kyllä iskä alkoi aikaa varata."

Petra Olli, painin maailmanmestari

"Minä olen joka suhteessa isäni poika. Olen samanlainen pitkä honkkeli. Päällimmäinen luonteeni ominaisuus, uteliaisuus ja tiedonjano, yhdistää minua ja isääni.

Joskus mietin, periytyisikö minuun myös isäni ongelmallinen puoli. Sellainenkin hänessä oli, niin kuin ihmisissä yleensä. Ehkä äitini on kuitenkin tasapainottanut tätä minussa.

Isäni oli Kemin yhteiskoulun rehtori ja lehtimies. Hän teki paljon töitä eikä ollut sillä lailla läheinen isä.

Meillä oli tapana, että kun isä lähti illan päätteeksi kotiin, hän soitti. Lähdin kävelemään vastaan ja kohtasimme matkalla. Minua ei viety jääkiekkoharjoituksiin, mutta sen sijaan isäni osoitti taivaalle ja näytti tähtiä.

Isälläni oli kaksi seinää täynnä kirjoja. En nähnyt kenelläkään muulla sellaista kirjastoa siihen aikaan, vaikka ehkä joissain kulttuurikodeissa olisi voinut olla. Isäni oli kuitenkin sukunsa ensimmäinen ylioppilas.

Esko Valtaojan isä oli Kemin yhteiskoulun rehtori ja lehtimies sekä sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Kuvassa myös äiti ja sisko. Kuva: Esko Valtaojan kotialbumi

Tiedän hämmästyttävän vähän isäni lapsuudesta ja nuoruudesta. Hän oli haluton muistelemaan. Vaikka hän olikin kaupungin napamiehiä, ehkä hän koki epäonnistuneensa.

Isäni kärsi pahasta masennuksesta, eikä sitä silloin diagnosoitu. Hän joi, ei niin, että siinä olisi ollut mitään dramaattista. Hän vain tuli kotiin ja nukkui sohvalla.

Isäni oli älykkäin ihminen, jonka olen tavannut, vaikka olen istunut nobelistien kanssa. Ehkä hän mietti olevansa niin vähän siihen verrattuna, mitä olisi voinut olla.

Aloin lukea isäni kirjoja heti kun opin lukemaan nelivuotiaana.

Olisi ollut käsittämätön ajatus, että minua olisi kielletty koskemasta niihin! Tiesin, että jos vastausta johonkin kysymykseen ei löytynyt kirjoista, voisin aina kysyä asiaa isältä.

Kun olin teini-ikäinen, isä ja äiti yrittivät ehdotella, että enkö voisi olla hiukan normaalimpi ja lähteä vaikka kartsalle tappelemaan. Mutta minä sanoin, että nyt on hyvä kirja kesken.

Isältäni saama innostus ja rohkaisu tiedon pariin on ollut minulle keskeinen tekijä sekä tutkijana että kirjoittajana.

Ensimmäisiä kirjoja, jonka muistan oli 40-luvulla painettu Tietojen kirja. Se oli pieni vaatimaton kirja, mutta sieltä luin ensimmäiset tietoni avaruudesta. Sieltä näin kuvan Saturnuksen renkaista.

Isäni kautta avautui maailma yli arjen ja kotipihan. Häneltä opin, että maailmassa on asioita, joista ei voi uneksiakaan ennen kuin ottaa niistä selvää."

Esko Valtaoja, professori

"Elin lap­suuteni uuden­uutukaisessa helsinkiläisessä lähiössä, Munkkivuoressa.

Isäni Jouko Haavisto oli Munkkivuoren yhteiskoulun rehtori, ja kun koulurakennus näkyi kotimme ikkunasta, viimeisenä asiana ennen nukkumaanmenoa isäni vilkaisi että koulun ikkunoita ei ollut jäänyt auki eikä valoja palamaan.

Isäni oli historian ja psykologian opettaja, ja hänen oppilailtaan olen kuullut, että oppitunnit eivät olleet tylsiä. Hänellä oli paljon kiinnostavia kertomuksia.

Omaa tarinaansa isäni ei kuitenkaan kertonut. Hän oli lähtenyt evakkomatkalle koulupoikana Viipurista, ja koulutie oli luokalle jäämisineen ollut sen jälkeen takkuinen. Lopulta hänestä tuli Suomen nuorin oppikoulun rehtori.

Pekka Haavisto pesee Mossea isänsä Jouko Haaviston kanssa kesällä 1961. Kuva: Pekka Haaviston kotialbumi

Pekka Haaviston isä autoineen Munkkivuoren yhteiskoulun pihalla vuonna 1962. Kuva: Pekka Haaviston kotialbumi

Isälleni yksi asia oli pyhä: oppilaiden yksityisyys ja yksityiselämän suoja. Hän ei sietänyt vihjailua tai juoruilua oppilaiden taustoista.

Isälläni oli oma kasvatusfilosofiansa. Munkkivuoreen tulevalla oppilaalla ei ole menneisyyttä. Oli samantekevää, mitä koulua hän oli aikaisemmin käynyt, miten käyttäytynyt tai mitä tehnyt. Nuorella on oikeus kokeilla ja erehtyä, ja oikeus saada anteeksi niin, että tehdyt virheet lopullisesti unohdetaan.

Asioihin ei enää palata, pysyviä leimoja ei jätetä.

Vaikka asiaa ei nuorempana ajattele, huomaan elämässäni, että jotakin isäni ajattelusta - humanismista - hän iskosti myös omiin lapsiinsa.

Jouko Haavisto ja Rooman imperiumin kartta kuvattuna Munkkivuoren yhteiskoulussa. Kuva: Pekka Haaviston kotialbumi

Tärkeä paikka kotona oli kirjahylly, jonka ääressä maailman asioista keskusteltiin.

Ajattelin lapsena, että kaikilla muillakin on kirjahyllyssään vierekkäin Raamattu, Kalevala, Koraani, Pekka Ervastin elämäkerta ja hindulaisuuden pyhä eepos Mahabharata.

Aikuisiällä ehdin vielä käydä isäni kanssa hänen lapsuutensa kotikaupungissa Viipurissa.

Isäni tyytyi katsomaan sisäpihalta omaa vanhaa ikkunaansa, minä kävin uteliaisuuttani myös porraskäytävässä.

Isälleni historian pyörä oli jo pyörähtänyt eteenpäin. Kaupungissa olivat nyt uudet asukkaat, ja he saisivat itse vastata omista asioistaan. Historioitsijana isäni muistutti, että rauhansopimuksia on kunnioitettava."

Pekka Haavisto, ministeri

"Varhaisessa lapsuudessani isääni pidettiin arvossa. Hän tuli ja meni, ja kun hän oli paikalla, kaiken piti olla kunnossa.

Asuimme Afganistanissa, ja ollessani 5-vuotias muutimme Moskovaan, jossa isäni oli suurlähettiläänä.

Isäni pyysi minua usein esiintymään: lausumaan runoja, laulamaan tai näyttämään, miten hyvin osaan venäjää.

Näytin mielelläni, mitä osaan, ja sen, että olen kiinnostunut asioista.

Kun tulimme pakolaisina Suomeen, elämämme romahti. Isäni oli ollut auktoriteetti ja maailmanparantaja. Miltä tuntuu olla yhtäkkiä arvoton ja kielitaidoton?

Pohdimme isäni kanssa maailman konflikteja kävelyillä ja iltateellä, ja seurasimme kaikki maailman vaalit. Silti hän ei pystynyt auttamaan minua kotitehtävissäni.

Isäni romahti. Kyllä sen lapsi huomasi.

Ajattelin, että minun pitää olla hänen muskelinsa, ja minun pitää saada hänen itsevarmuutensa takaisin. Se on ollut minun elämäntehtäväni.

Olen halunnut osoittaa, että olen konkreettinen esimerkki siitä, että isäni uhraukset eivät ole olleet turhia. Olisin kiitos isälleni, että hän toi meidät turvalliseen maahan.

Nasima Razmyar on syntynyt Kabulissa Afganistanissa. Razmyarin isä toimi hänen lapsuudessaan muun muassa suurlähettiläänä Moskovassa. Kuva: Nasima Razmyarin kotialbumi

Konfliktimme on tullut siitä, että isäni mielestä minun pitäisi edetä politiikassa ja muutenkin. Tietenkin minäkin ajattelen, että uralla pitää edetä, mutta me olemme isäni kanssa tässä todella erilaisia.

Nyt huomaan, että en olekaan enää isäni tähtihetki. Hän ei enää kysy niinkään, miten minulla menee, vaan mitä minun lapsilleni kuuluu, ja mitä he ovat minäkin päivänä oppineet.

Olen ehkä itse kuvitellut liikaa, että minun olisi pitänyt tehdä hänen puolestaan niin paljon.

Meidän tarinamme on ollut menestys. Silti minua surettaa, että isäni ei ole koskaan päässyt näkemään, miten Afganistanissa olisivat asiat taas hyvin."

Nasima Razmyar, apulaiskaupunginjohtaja

"Iskä on tuki ja turva, vakaa ja luotettava kuin kallio. Hän on ollut ja on elämässäni vahvassa roolissa.

Olemme läheisiä ja kerron iskälle tosi paljon asioita, ehkä enemmän kuin tyttäret yleensä.

Kun lapsena menin pariksi tunniksi kaupungille ja iskä tuli tuomaan minulle rahaa, aloin itkeä, kun minulle tuli häntä jo siinä niin kova ikävä.

Olin herkkä lapsi ja nuori. Iskä oli samassa alakoulussa opettajana, ja se oli tärkeä turva. Menimme samalla kyydillä kouluun, minä, iskä ja myös pikkuveljeni.

Kaikki tiesivät, että kenen tytär olen, mutta iskä ei koskaan opettanut minua, mikä oli hyvä asia.

Aloitin kilpatanssin seitsemänvuotiaana ja pian mukaan tuli teatteriharrastus. Vanhemmat kuskasivat minua joka paikkaan. Vanhempani tulivat aina kannustamaan minua näytöksiin.

Essi Unkurin mukaan perheessä on kerrottu suoraan, että toisista ollaan ylpeitä. Kuva: Essi Unkurin kotialbumi

"Minua on aina tuettu", sanoo Essi Unkuri. Kuva: Essi Unkurin kotialbumi

Kun iskä opetti minulle ajokortin, ei konflikteilta vältytty. Olen melkein törmännyt autotallin oveen.

Pari kertaa olen joutunut soittamaan hänelle, että autoon on tullut lommoja, eivätkä ne ole olleet kivoja puheluita. Mutta eihän iskä sitten voi vihainen olla. Olemme molemmat lempeitä ihmisiä.

Olen aika kova murehtija. Iskän kanssa yhteinen kova kolaus oli hänen äitinsä kuolema. Siinä olimme toisillemme tukena.

Minua on aina tuettu. En tarvitse hyväksyntää, mutta onhan se ihanaa, että läheiset kannustavat siinä, mitä haluaa.

Iskä on ollut aina aidosti kiinnostunut. Molemmat vanhempani ja myös veljeni ovat sanoneet, että he ovat minusta ylpeitä, ja minusta se asia on tärkeä tuoda läheisille konkreettisesti esiin."

Essi Unkuri, Miss Suomi

"Minulla on vahva, mutta lempeä isä. Lapsena minulla oli selkeät säännöt. Olen aina voinut luottaa isään.

Kävin lapsuuteni isäni johtamaa koulua. Minua ei koskaan kiusattu, vaikka myös äitini opetti siellä. Olen leikilläni sanonut, että jos jotain tapahtui, annettiin minulle jälki-istuntoa heti, jotta kukaan ei ainakaan pääsisi sanomaan suosimisesta.

Oikeasti en saanut jälki-istuntoa kuin siitä, että läksyt olivat tekemättä. Kolmesta rastista sai jälki-istuntoa. Kyllä minä olin siinä rivissä ihan niin kuin kaikki muutkin. Itse vastasin läksyistäni.

Petteri Orpon isä, kunnallisneuvos Hannu Orpo on kotiseudullaan Köyliössä tunnettu myös kotiseutututkijana. Kuva: Kari Mankonen

Kouluun meno ei tuntunut erikoiselta, vaikka vanhempani olivat siellä töissä. Koulu oli muutenkin pienen maalaiskylän keskus. Sen ympäristössä olivat urheilukenttä, jääkiekkokaukalo ja pururata, ja jotenkin tuntui, että sitä oli ytimessä.

Olen ollut ihan pikkupoika, kun ensimmäisen kerran olimme yön yli retkellä mökin takametsässä. Isän kanssa kävimme Lapissa ja olimme paljon luonnossa. Se on jäänyt itsellenikin päällimmäiseksi harrastukseksi. On vuoden kohokohta, kun pääsen oman poikani kanssa Inarijärvelle tai Käsivarteen kalaan.

Isäni oli seitsemän kautta kunnanvaltuustossa ja siitä suuren osan ajasta kunnanhallituksen tai -valtuuston puheenjohtajana. Vaikka hän oli paljon poissa luottamustoimiensa ja töiden takia, olen vanhempana ajatellut, että hän oli silti aina läsnä.

Kuuntelin vanhempieni keskustelua keittiönpöydän ääressä, mutta mitään näkemyksiä ei ole minulle tyrkytetty.

Isäni lempeys on näkynyt välittämisenä. Lapsena tunsin itseni merkitykselliseksi. Uskon, että se on rakentanut itsetuntoa terveellä tavalla.

Isä käytti kaiken aikansa yhteisten asioiden hoitamiseen. Enää hänellä ei ole luottamustehtäviä, mutta hän seuraa asioita hyvin tarkkaan.

On edelleen mukava kysyä isältä näkemystä asioihin. Tai joskus se kyllä tulee kysymättäkin."

Petteri Orpo, kansanedustaja, kokoomuksen pj.