Riitaisassa maailmassamme, jossa kaikki kilvan huutavat itselleen lisää rahaa ja oikeuksia, huomaan usein kuljeskelevani hautausmaalla. Sinne päätyvät niin rikkaat kuin köyhät, ne, joilla näennäisesti on elämässään huolettomuutta ja etuoikeuksia kuin myös ne, joilla ei ole.

Ja oletteko huomanneet, että hautausmaalla vanhat haudat ovat yleensä valtavia, siinä missä uudet ovat melkein olemattomia? Hiljattain kuolleiden nimet on hakattu koneellisesti pienille metallilaatoille ja tuhkat heitetään ruohokentälle. Menneiltä vuosisadoilta taas on mausoleumeja latinankielisine päällekirjoituksineen.

Joskus friiseihin ja karmeihin valettiin ja veistettiin aikaa ja vaivaa säästämättä yhä vielä erottuvia enkeleitä ja pääkalloja. Mutta nykyihminen ei halua itselleen muistomerkkiä. Jälkipolvet on ohjeistettu: ei isoja hautajaisia eikä pappia! Mielellään ei suruakaan, pitäkää kunnon bileet ja heittäkää tuhkani mereen!

Eikö tämä ole ristiriidassa kaiken muun vanhan ja uuden kanssa? Tavallisestihan uutta on valtavasti, kun taas vanhaa on vain hippunen.

Hiistoriallisen kaupungin keskellä on pieniä vanhoja rakennuksia kapeiden katujen varsilla. Sinne ei mahdu auto, ja pitkä mies lyö kadun ainoan baarin ovenkarmiin pään.

Pari kilometriä pienikokoisesta vanhasta, bulevardien ja raitiovaunujen kirskunnan takana, on valtava nykyaika. Fossiilikapitalistismin pilvenpiirtäjäryhmät kasvavat moottoriteiden risteyksissä juurillaan valoa sykkivät marketit, joiden rivistöt jatkuvat taivaanrantaan.

Mittakaava on suuri, eikä kävelijä ehdi kuin rampin reunaan kuulemaan huminaa.

Modernin suuren mittakaavan yksilön elämä ei kuitenkaan liity edellisten sukupolvien kokemaan saati myöhemmin tulevaan. Ja se tekee hänestä pienen. Katsokaapa miten mitätön on ihmisen kuolema.

Vanhukset elävät unohdettuina työvoimapulan vaivaamissa vanhainkodeissa, jotka ensin nimettiin palvelutaloiksi ja sitten hoivakodeiksi samalla kun hoiva väheni. Heitä ei kukaan käy katsomassa heidän eläessään, saati kuoleman jälkeen.

Kun edesmenneen tuhkan vie tuuli, alkaa vain katkera perintöriita.

Valitsemme maailmankatsomuksemme suurenmoisesta ideoiden runsaudesta, mutta samalla meitä ei tule muistamaan kukaan, sillä niin tekevät kaikki jälkeläisemmekin. He eivät piittaa siitä, että tulevat meidän kauttamme, sillä heillä on kiire huutaa itselleen lisää etuja ja oikeuksia ja samalla pilkata kaikkea sitä, mistä meidän sukupolvemme piti.

Siksi hautausmaa on nykyään melkein turha paikka. Kun edesmenneen tuhkan vie tuuli, alkaa vain katkera perintöriita. Kiinteistö, mökkipaikka, vene! Kuka jatkaa vielä hetken elämää hirsien, betonin ja muovin seassa?

Joskus ammoin elämä sai arvonsa siitä, että elävä oli jonkun tietyn henkilön poika tai tytär, siitä tai tästä talosta. Valinnanvaraa oli vähän, niinpä oli tavallaan mieletöntä puhua yksilön vapauksista (nykyajan ihminen ei muusta puhukaan). Hyvä elämä oli sitä, että kantoi vääjäämättömän kohtalonsa jotensakin onnellisena.

Vapauden sijaan puhuttiin tuolloin kunniasta, muotien sijaan isien perinnöstä.

Oliko ennen todellakin kaikin puolin huonommin?

En toki ole niin tyhmä, että väittäisin silloin olleen paremmin, sillä ymmärrän nykyajan monet mukavuudet.

Mutta silti kysyn arasti: oliko ennen todellakin kaikin puolin huonommin? Oliko entisajan ihminen typerys, joka ei ymmärtänyt vaatia hyvää elämää? Vai olemmeko itse mahdollisesti unohtaneet jotakin tärkeää?

Ehkä seuraavan: emme todellisuudessa ole vapaita. Olemme tuhansin tavoin sidottuja: ajan ja ideologioiden, sosiaaliluokan ja työpaikan, alitajunnan ja yliminän ahdistavien huutojen, hauraiden kroppiemme, ja kyllä, myös vanhempien ja sukumme määrittämiä.

Emme olisi mitään, jos emme olisi rajallisia, mutta jostain syystä meillä on tarve kuvitella itsemme rajattomiksi. Tämä kuvitelma on suurin itsepetos.

Me olemme elävä historia ja tulevaisuus, se, mitä niistä on tällä hetkellä olemassa. Siksi meillä on velvollisuuksia niin ajassa eteen- kuin taaksepäin.

Olemme aivan tiettyjen ihmisten keskinäisestä himosta syntyneet, pidimme näistä ihmisistä tai emme. Olemme myös tilivelvollisia joka ikiselle syntymättömälle lapselle, kurjenpojalle ja närhenmunalle, josta emme tiedä mitään, mutta jonka elämä riippuu meidän päätöksistämme.

Kas siinä on ankara kohtalomme, ainoa ihana vapaus, joka meillä tulee olemaan: seistä omalla paikalla hautaan asti.

Janne Saarikivi

Kirjoittaja on kielentutkija ja tietokirjailija. Hän toimii Tromssan yliopiston osa-aikaisena professorina ja on luultavasti eri mieltä kanssasi.

Kolumnista voi keskustella 8.11. klo 23.00 saakka